Sunnuntaina päätin käydä vuosia pihan perällä muhineen kompostin kimppuun. Suunnittelin tuosta vaan lapioivani mustaa, muhevaa kompostimultaa tämän kesän kesäkurpitsapenkkini pohjaksi.
Koin kuitenkin muutaman yllätyksen. Osa oli iloisia jälleennäkemisiä, osa ei niinkään. Ensin löytyi iso Hackmanin ruokalusikka, jossa on valkoinen varsi – häälahjaksi kauan sitten saamaani aterinsarjaa. Olenkin ihmetellyt, miten lusikat ovat vuosien saatossa huvenneet. Toinen löytö oli pitkään kateissa ollut Fiskarsin kuorimaveitsi – suosikkiveitseni. Sieltä se tuli esiin aivan hyväkuntoisena. Arvelisin kompostin syvyydestä, että se oli yrittänyt maatua siellä jo ainakin kolme vuotta.
Seuraavat yllätykset eivät olleet yhtä riemastuttavia. Ensin tuli muovinen hillopurkin kansi ja seuraavaksi joulukinkun ympärillä ollut paistinverkko ja kolmanneksi iso kasa joululahjapaketin ympärille käärittävää kiiltävää nauhaa. Voin sanoa, etteivät vuodet olleet kompostoineet niistä mitään. Hillopurkin kansi oli kuin uusi. Jostain pilkotti myös hohtavan sinistä tarraa, jossa luki ”Eldorado”.Voin kertoa myös, ettei kaupan yrttien kanssa tulevaa pientä, multaa täynnä olevaa muoviruukkua kannata sen sisältämästä mullasta huolimatta yrittää kompostoida. Menneiden joulujen joulukinkuista kertoivat puolestaan valtavat luunpalaset, joista tuhannen vuoden jälkeenkin joku arkeologi pystyisi hyvin selvittämään, että tällä tontilla on aikoinaan asunut verenhimoinen lihansyöjä.
Vastaavia löytöjä olen tehnyt paljon myös kotitaloni tontilta. Kerran, kun pihalla kaivettiin vesijohtoa, löysin maan uumenista 60-luvulla käytössä olleen muovisen pesuainepullon ja kauniita Arabia-lautasen palasia. Yhden kerran vastaan tuli taas ehjä ja tyhjä kieltolain aikainen viinapullo. Valitettavasti mitään viikinkiajan esineitä en ole löytänyt.
Usein olen miettinyt, että komposti on kuin elämä. Moni asia musertuu ajan saatossa, katoaa mullaksi. Mutta on asioita, jotka eivät suostu maatumaan, vaikka kuinka toivoisi. Oman elämänsä kompostiin, syvälle maan uumeniin yrittää piilottaa kipeitä kokemuksia, isoja virheitään, menetettyjä rakkauksia ja suuria suruja. Mutta jonain päivänä ne kaivautuvat sieltä maan uumenista takaisin valoon – niin kuin rikotut posliinikupin palaset. Pakoon et pääse.