Bittiavaruus täyttyy varmaan taas tärkeistä hymiöistä kavereiden kanssa.
– Häh, vastaa lapsi viimein.
Hän on sukupolvea, jolle puhelin ei ole suinkaan soittamista varten. Itse asiassa laite pidetään yleensä äänettömänä, ja äidin aika ajoin saamat raivokohtaukset siitä, ettei kukaan taaskaan ole vastannut puhelimeen, herättävät lähinnä vilpitöntä kummastusta.
Innostuin joskus 90-luvun lopulla käsitteestä infoähky. Termi nousi esiin Jussi T. Kosken esseekokoelmasta, jossa käsiteltiin tiedon valtavan tulvan ihmiselle aiheuttamaa ahdistusta. Pointtina oli se, että ihmisen pitäisi osata olla myös laiska, tavoittamattomissa ja oppia kuuntelemaan hiljaisia hetkiä.
2010-luku on nyt lopulta tuonut omassa elämässäni infoähkyäkin vahvemman info-oksennuksen. Annoin esimerkiksi muutama vuosi sitten pikkusormen sosiaaliselle medialle, ja se vei koko käden.
En lue enää juurikaan lehtiä: luen netissä linkitettyjä ja levitettyjä lehtijuttuja ja kolumneja. Samassa uutisvirrassa kulkee kaverien ikuistamia ruoka-annoksia, Hesarin juttuja, sisustusblogeja, ruokareseptejä, Yläne-sivuston maahanmuuttokeskusteluja, kolariuutisia tai Kyösti Mäkimattilan uusimpia runoja. Tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat tanssivat keskenään, työasiat tavoittavat minut lomalla ja iltaisin - ja pahimmillaan selaan uutisvirtaa yölläkin.
Tyhjät hetket, jolloin aikaisemmin luin kirjoja tai kirjoitin päiväkirjaa - katosivat loputtoman, pirstaleisen tiedon kohinaan.
Totuus tuli esiin yhtenä päivänä, kun lojuin sohvalla ja lueskelin taas uutisia kännykälläni. Havahduin, kun kuulin lasten keskustelevan: "Joo, ei se kuule yhtään mitään, sille on turha puhua."
Hetken päästä tytär tulee sohvan viereen, katsoo minua lempeästi ja sanoo: "Kyllä nyt olisi sun nettiaika tältä illalta käytetty. Sun pitäisi vähän rajoittaa tuota sun surffailua."
Aloitan henkilökohtaisen mediapaastoni ja infoähkyn torjuntataisteluni tänään kirjautumalla ihan ensiksi ulos kännykän naamakirjasovelluksesta. Jos jollain on asiaa, soittakoon minulle puhelimella, en tosin lupaa vastata siihenkään.