Otsikosta varmasti arvaat tämän kirjoituksen aiheen: sanat, ne sanotut ja sanomatta jääneet. Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka ei usko toteamukseen: Sanomattakin on selvää.

Kyl­lä pi­tää sa­noa. Mis­tä ih­mi­set muu­ten ym­mär­tä­vät, mitä toi­nen tar­koit­taa? Ei pelk­kä il­mei­ly tai kä­sil­lä viit­te­ly rii­tä, ei­vät­kä mit­kään asi­at ole niin sel­viä, et­tei nii­tä vä­hän tar­vit­si­si se­lit­tää - toi­saal­ta ja toi­saal­ta.

Fi­lo­so­fi Esa Saa­ri­nen ker­toi­li jou­lu­kuun lo­pun He­sa­ris­sa sa­no­jen suu­res­ta voi­mas­ta ja ke­hot­ti mei­tä pu­hu­maan toi­sis­tam­me kau­niis­ti, sil­lä kiel­tei­set sa­nat muo­vaa­vat ajat­te­lu­am­me. Ei kan­na­ta sa­noa vai­mo­aan eu­kok­si ei­kä mies­tään äi­jäk­si, jos ai­koo is­tua sa­man keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä hä­nen kans­saan koko elä­män­sä. Ra­kas kuu­los­taa pal­jon pa­rem­mal­ta, ja on ki­vem­paa elää rak­kaan kuin eu­kon tai äi­jän rin­nal­la.

Ju­tu­tin Esa Saa­ris­ta kau­an, kau­an sit­ten tä­hän leh­teen, ja sil­loin hän kan­nus­ti ih­mi­siä an­ta­maan it­sel­leen ku­kois­tus­lu­van. Iha­nia kä­sit­tei­tä tuol­la le­o­par­di-täp­läi­siä pik­ku­tak­ke­ja käyt­tä­väl­lä mie­hel­lä, ja niin vii­sai­ta: ai­vo­jen teh­da­sa­se­tuk­set, ylä­re­kis­te­ri­nen ajat­te­lu, au­to­maat­ti­oh­ja­tut aja­tuk­set...

Aja­tuk­sem­me ovat sa­no­ja ja kä­sit­tei­tä, joi­ta olem­me vuo­sien var­rel­la haa­li­neet, ja sa­noil­la sekä il­mai­sem­me asi­oi­ta et­tä ra­ken­nam­me to­del­li­suut­ta, fi­lo­so­foi Saa­ri­nen. Pis­tää miet­ti­mään, mut­ta pa­la­taan­pa as­tet­ta hel­pom­piin, ihan omiin aja­tus­sa­noi­hi­ni.

Kau­niit sa­nat saa­vat mo­nen­lais­ta hy­vää ai­kaan, ei­kä nii­tä pi­täi­si jät­tää vain ajat­te­lun as­teel­le ja sa­noa vas­ta toi­sen ar­kun ää­rel­lä. Pa­ril­la po­si­tii­vi­sel­la sa­nal­la voi ilah­dut­taa ja kan­nus­taa tois­ta enem­män kuin osaa ku­vi­tel­la­kaan, ja pa­ril­la ru­mal­la sa­nal­la taas re­piä toi­seen iki­ai­kai­set haa­vat.

Sa­na­työ­läi­se­nä olen um­pi­ra­kas­tu­nut suo­ma­lai­siin sa­noi­hin ja pait­si kir­joi­tan, niin myös pu­hun ja kek­sin nii­tä mie­lel­lä­ni. Se tun­tuu ole­van pe­rin­nöl­lis­tä, ja lop­pu­ke­ven­nyk­se­nä tul­koon­kin kol­men las­ten­lap­se­ni sut­kau­tuk­sia: On­pa meil­lä vie­rai­nen il­ta, tuu­mi Sii­ri 4v, kun ta­loon oli kut­sut­tu mon­ta per­het­tä ky­läi­le­mään.

Joko ben­sa­sit mei­dän au­ton?, ky­syi Mii­sa 6v isäl­tään ja tie­dus­te­li pa­pal­taan, käy­kö tä­män au­to kiis­se­lil­lä.

Puo­li­tois­ta­vuo­ti­as Is­la taas hel­lyt­tää kaik­kien sy­dä­met pyy­tä­mäl­lä kek­si­kaa­pin edes­sä: Lis­sää kes­sii, kii­i­tos!