Seuraava juttu sisältää pikkuisen tuotemainontaa, mutta ei kannata alkaa kadehtia, sillä minulle ei ole maksettu siitä.

Jotkut väittävät, etteivät haluaisi vaihtaa pois päivääkään elämästään, mutta minä olisin vaihtanut ilomielin kuukauden syyskuun puolivälistä lokakuun puoliväliin vaikka kaikkein arkisimpaan normielämääni. Silmän verkkokalvon irtoamisen, sen leikkauksen ja siitä määrätyn asentohoidon aikana piti näet katsella niska klinkulla kaksi viikkoa varpaisiin, ja sen jälkeenkin oli vielä pari pitkää sairaus­lo­ma­viikkoa, jolloin sai alkaa pikkuhiljaa varovasti nostaa päätään pystyasentoon.

En­nen sil­mä­leik­kaus­ta va­rau­duin lat­ti­aan tui­jot­te­luun os­ta­mal­la Ma­ri­me­kon kuk­ka­su­kat. Ne oli­vat­kin kuu­kau­den ai­ka­na enem­män kuin tar­peen, sil­lä kun ei pääs­syt hoi­ta­maan ko­ti­pi­han kuk­kia, tuot­ti edes jon­kin­lais­ta loh­tua kuk­kien nä­ke­mi­nen su­kis­sa.

Il­man ra­kas­ta per­het­tä­ni sekä isoa ys­tä­vien ja naa­pu­rien tu­ki­jouk­koa oli­sin ta­kuul­la upon­nut it­se­sää­lin suon sy­viin syö­vä­rei­hin. Omak­si kun­ni­ak­se­ni­kin on sa­not­ta­va, et­tä nou­da­tin tar­kas­ti lää­kä­rin oh­jei­ta asen­to­hoi­dos­ta ja pin­nis­te­lin ko­vas­ti pi­tääk­se­ni mie­li­a­lan edes vä­hän plus­san puo­lel­la.

On­nek­si on kek­sit­ty ää­ni­kir­jat ja nii­tä on kir­jas­tos­sa hur­jat mää­rät. Jäin nii­hin niin kouk­kuun, et­tä tai­dan suo­sia jat­kos­sa­kin val­miik­si lu­et­tu­ja kir­jo­ja. Lee­na Leh­to­lai­sen Ma­ria Kal­lio -ri­kos­ro­maa­nit oli­vat viih­dyt­tä­vää ajan ku­lua, ja See­la Sel­lan lu­en­taan ra­kas­tuin, niin, et­tä olin it­keä verk­ko­kal­vot pi­hal­le kuun­nel­les­sa­ni hä­nen lu­ke­van ää­ni­kir­jaa "Lau­lai­sin si­nul­le lem­pei­tä lau­lu­ja".

Pie­niä ilo­ja­kin toi­pu­mis­mat­ka­ni va­rel­le ri­po­tel­tiin. Sinä päi­vä­nä, kun sain nos­taa kat­seen oven­kah­van kor­keu­del­le, löy­sin keit­ti­ön oven­kah­vas­ta mie­he­ni sii­hen teip­paa­man Fa­ze­ri­na-pa­tu­kan. Suk­laan hy­vää­te­ke­vä voi­ma tep­sii ai­na.

Lo­ma­viik­ko­jen ai­ka­na kä­ve­lin Kiis­kin­mä­en lenk­ki­teil­lä, Py­hä­jär­ven ran­noil­la ja Kaut­tu­an met­säs­sä. Kat­se seu­ra­si tar­kas­ti pol­kua tai as­val­tin ja tien pen­kan reu­naa. Syk­syn tu­le­mi­sen ja rus­kan näki maa­han pu­don­neis­ta leh­dis­tä.

Tun­nus­tan ole­va­ni ai­van lii­an kär­si­mä­tön nel­jän vii­kon hil­jai­se­loon ja sii­hen, et­tä ka­len­te­ris­ta piti tyh­jen­tää kaik­ki me­not, mak­set­tu Kro­a­ti­an lo­ma­mat­ka­kin. Tun­nit ja vii­kot oli­vat lo­put­to­man pit­kiä ja vat­sal­laan pa­kos­ta nu­ku­tut yöt sie­tä­mät­tö­miä. Ai­ka kui­ten­kin ku­lui, ja sil­mä al­koi taas näh­dä. Oli iha­na pa­la­ta töi­hin ja ih­mis­ten il­moil­le. Eh­kä mi­nun vauh­ti­ni piti py­säyt­tää näin to­taa­li­ses­ti het­kek­si, jot­ta opin ym­mär­tä­mään, et­tei ter­veys ole mi­kään it­ses­tään­sel­vyys ja et­tä sii­tä pi­tää ol­la kii­tol­li­nen.