Lau­la ja si­li­tä, kuu­luu ke­säl­lä nel­jä vuot­ta täyt­tä­vän po­jan­tyt­tä­re­ni pyyn­tö unen­pöp­pö­röi­sel­lä ää­nel­lä, kun mum­mu is­tuu il­lal­la hä­nen sän­kyn­sä vie­res­sä nu­ku­tus­puu­his­sa.

Ja mi­nä­hän lau­lan kou­lu­seis­kan ää­nel­lä­ni nii­tä mum­mun uni­lau­lu­ja, joi­ta äi­ti­ni ai­ka­naan lau­loi mi­nul­le, ja joi­ta it­se lau­loin kol­mi­sen­kym­men­tä vuot­ta sit­ten omil­le lap­sil­le­ni. Nyt nel­jä las­ten­las­ta op­pii mum­mu­las­sa van­hat lau­lut Kas kuu­sen lat­vas­sa, Pie­ni ty­tön tyl­le­röi­nen, Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie ja Tuu­ti, tuu­ti äi­din las­ta.

Olen rie­muis­sa­ni kuun­nel­lut, mi­ten he lau­la­vat nii­tä nuk­ke­vau­voil­leen työn­nel­les­sään näi­tä vau­nuis­sa ja toi­vot­ta­vas­ti lau­la­vat ai­ka­naan omil­le pik­kui­sil­leen.

Lau­lut säi­ly­vät ja siir­ty­vät su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le, ja jo­ten­kin kum­mas­ti van­ho­jen lau­lu­jen lem­pe­ät sa­nat muis­tu­vat mie­leen. Ne vain tu­le­vat jos­tain rak­kai­den muis­to­jen lo­ke­rois­ta ja te­ke­vät het­kes­tä ajat­to­man.

Kun uni­lau­lu­re­per­tu­aa­ri­ni on tois­tet­tu muu­ta­man ker­ran li­sät­ty­nä Si­ni­sel­lä unel­la ja Päi­vän­sä­teel­lä ja men­nin­käi­sel­lä ja käsi on tur­ta si­lit­tä­mi­ses­tä, pie­nen sil­mät pai­nu­vat kiin­ni. Lau­lu teki teh­tä­vän­sä.

Lau­luis­sa sa­nat ovat tär­kei­tä, ja niin ne ovat muu­ten­kin. Mi­nul­le sa­nat ovat ol­leet ne­li­sen­kym­men­tä vuot­ta toi­mit­ta­jan työs­sä tär­kein työ­ka­lu, ja kir­joi­tet­tu­jen sa­no­jen ää­res­tä löy­dän it­se­ni usein va­paa-ai­ka­na­kin. Seit­se­män nai­sen kir­ja­pii­rim­me on ko­koon­tu­nut jo yli kym­me­nen vuot­ta poh­ti­maan kun­kin vuo­rol­laan va­lit­se­maa kir­jaa. Voi, mi­ten iha­nan eri miel­tä me jos­kus olem­me­kaan kir­jois­ta, ja mi­ten eri ta­val­la ku­kin nii­tä tul­kit­see.

Vii­si vuot­ta olen saa­nut ol­la mu­ka­na myös vii­den eu­ra­lais­nai­sen työ­ryh­mäs­sä jär­jes­tä­mäs­sä Sa­nat! -kir­jal­li­suus­ta­pah­tu­maa, jos­sa Eu­raan tuo­daan ko­ti­maan huip­pu­kir­jai­li­joi­ta eri tee­mo­jen myö­tä. Täl­lä ker­taa tee­ma­na on Aat­teet – lai­das­ta lai­taan, ja 27.–29 maa­lis­kuu­ta on lu­vas­sa ta­kuul­la mie­len­kiin­toi­sia esi­tyk­siä.

Yk­si tu­le­vis­ta kir­jai­li­ja­vie­rais­ta, Tee­mu Kes­ki­sar­ja to­te­aa kir­joit­ta­mas­saan Alek­sis Ki­ven elä­män­ker­to­muk­ses­sa, et­tä Suo­men pu­he­kie­li on köyh­ty­nyt sa­dan vuo­den ai­ka­na. En­nen pai­net­tua sa­naa ja in­ter­net­tiä suu oli kai­ken kans­sa­käy­mi­sen A ja O. Oli pak­ko kek­siä oi­ke­at sa­nat, ja "viih­dyt­tää viit­tä pik­ku­las­ta ta­ri­noil­la vii­si tun­tia vii­den ne­li­ön va­lot­to­mas­sa huo­nees­sa."

Sa­nat ovat tosi tär­kei­tä – myös muis­tois­ta nou­se­vat lau­lun­sa­nat las­ten­las­ta nu­ku­tet­ta­es­sa ja si­li­tet­tä­es­sä.