"Elämässä on lopulta aika vähän todellisia umpikujia. Kun kaikki ihmiset vain lukisivat enemmän ja harrastaisivat taiteita, he oppisivat, että vaihtoehtoja on aina olemassa. Taiteen avulla oppii tunnistamaan omia tunteitaan ja ilmaisemaan niitä."

Suvi Ahola

Muis­tan mo­net vai­heet elä­mäs­tä­ni sen mu­kaan, mitä kir­jo­ja olen sil­loin lu­ke­nut. Oli Tii­na-kir­jat, Lau­rat, Näl­kä­pe­lit… Ne ei­vät ol­leet vain pa­pe­ria kan­sien vä­lis­sä yö­pöy­däl­lä, vaan uu­sia ko­ke­muk­sia ja maa­il­mo­ja, en­nen­nä­ke­mät­tö­miä seik­kai­lu­ja. Kir­jat avar­si­vat maa­il­man­ku­vaa ja pääs­ti­vät mu­kaan sel­lai­siin ta­pah­tu­miin, jot­ka muu­ten oli­si jää­nyt ko­ke­mat­ta. Vaik­ka asun oma­ko­ti­ta­los­sa maal­la, olen ol­lut mu­ka­na ker­ros­ta­lo­ar­jes­sa lä­hi­ös­sä. Vaik­ka en ole kos­kaan käy­nyt Ame­ri­kas­sa, olen ko­ke­nut mil­tä New Yor­kin ka­dut näyt­tä­vät. Vaik­ka en ole elä­nyt nuo­ruut­ta usei­ta vuo­si­kym­me­niä sit­ten, olen pääs­syt kur­kis­ta­maan mil­tä se näyt­ti.

Maa­il­man­ku­va­ni ja ar­vo­ni ovat ra­ken­tu­neet myös yl­lät­tä­vän pal­jon sen poh­jal­ta mitä olen lu­ke­nut. Omia aja­tuk­si­aan jou­tuu haas­ta­maan ja saa uu­sia nä­kö­kul­mia tut­tui­hin asi­oi­hin. Mu­kaan tart­tuu sa­no­ja ja sa­non­to­ja, joi­ta ei jo­ka­päi­väi­sis­sä kes­kus­te­luis­sa kuu­li­si. Täl­lä het­kel­lä lu­ke­mi­nen jää hie­man vä­hem­mäl­le lu­ku­a­jan ku­lu­es­sa lä­hin­nä kir­joi­tuk­siin val­mis­tau­tu­mi­seen. Us­kon sil­ti, et­tä lu­ke­mi­nen on har­ras­tus, joka tu­lee kul­ke­maan mu­ka­na koko elä­mä­ni. Pa­ras­ta on tun­ne, kun hy­vää kir­jaa ei malt­tai­si mil­lään las­kea kä­sis­tään.

On sää­li, et­tä niin mo­net nuo­ret jät­tä­vät kir­jat hyl­lyi­hin. Lu­ke­mi­sen tar­jo­a­mien elä­mys­ten ja hyö­ty­jen ar­vo on val­ta­va. Lu­ke­mi­nen luo niin em­pa­ti­aa, vuo­ro­vai­ku­tus­tai­to­ja kuin luo­vuut­ta. Se on vas­ta­pai­noa stres­saa­val­le ar­jel­le ja hek­ti­sel­le maa­il­mal­le. Su­rul­li­sen usein vä­hi­ten lu­ke­vat juu­ri hei­koim­mas­ta so­si­oe­ko­no­mi­ses­ta taus­tas­ta tu­le­vat lap­set ja nuo­ret. Vaik­ka juu­ri sil­loin, kun muu maa­il­ma ym­pä­ril­lä on sä­röi­nen, lu­ke­mi­sen tuki voi­si ol­la suu­rin. Kir­jat tar­jo­a­vat toi­voa pa­rem­mas­ta ja luo­vat luot­ta­mus­ta tu­le­vai­suu­teen. Lu­kuin­toon vai­kut­taa suu­res­ti myös ko­to­na ole­vien kir­jo­jen mää­rä. Lu­ke­mi­seen kan­nus­ta­va ym­pä­ris­tö tar­jo­aa par­haat mah­dol­li­set eväät elä­mään.

55 000 sa­nan eroa ei kan­na­ta vä­hek­syä, se on to­del­la iso.

Vaik­ka ky­läs­tä oli­si mo­net muut pal­ve­lut ka­don­neet, kir­jas­to on kui­ten­kin usein vie­lä jäl­jel­lä. Kir­jas­tot ovat to­del­la­kin ko­ko­aan suu­rem­pia. Yh­den ra­ken­nuk­sen si­jaan ky­sees­sä on sa­to­jen maa­il­mo­jen, aja­tus­ten ja kult­tuu­rien ko­ko­nai­suus. Kir­jas­tot ovat var­sin­kin syr­jä­seu­duil­la to­del­li­sia kult­tuu­rin keh­to­ja. Ne ovat paik­ko­ja koh­taa­mi­sil­le ja luo­vuu­del­le. Kult­tuu­ri­pal­ve­lu, jos­ta toi­vot­ta­vas­ti pi­de­tään kiin­ni jat­kos­sa­kin. Vaik­ka muu­ta te­ke­mis­tä tai har­ras­tus­ta ei kek­si­si, kir­jo­jen kans­sa pää­see mat­kal­le, joka voi vie­dä mu­ka­naan useik­si vuo­sik­si. Lu­ke­mi­nen on il­mai­nen ja help­po har­ras­tus, jon­ka pa­ris­sa voi viet­tää juu­ri niin pal­jon tai vä­hän ai­kaa, kun ha­lu­aa.

Ja vaik­ka täs­tä lau­sees­ta on jo hie­man ku­lu­nut tul­lut­kin, mai­ni­taan se nyt vie­lä. Kir­jo­ja va­paa-ajal­la lu­ke­va nuo­ri osaa jopa 70 000 sa­naa, nuo­ri, joka ei lue, vain 15 000 sa­naa. 55 000 sa­nan eroa ei kan­na­ta vä­hek­syä, se on to­del­la iso. Niin iso, et­tä sen va­ras­sa voi ol­la koko tu­le­vai­suus.