En ole maailman ahkerin marjastaja, mutta kun lähden ämpärin kanssa metsään, on minua vaikea saada sieltä pois. Aina kun kotiinlähtö tulee mieleen, näkyy jossain herkullinen mätäs, jota ei vain voi jättää koskematta paikalleen. Koska kuka tietää, ovatko marjat siinä enää huomenna? Maaninen marjanpoimintani on saanut aikaan jopa perheriitoja, kun sovituissa aikatauluissa pitäytyminen on osoittautunut haastavaksi.
Aina välillä tulee mieleen, että voisihan sitä työpäivän jälkeen muutakin tehdä ja että saisihan ne marjat pakkaseen helpomminkin: torilta tai ihan kotiin kannettuna seteliä vastaan. Vaan pakko on painaa selkä vääränä mustikkamättäältä toiselle, hyttysiä läiskien. Poimimista voisi helpottaa noukkurin avulla, mutta minähän poimin mustikat tietysti käsin, siististi.
Luonnossa on aina ihanaa, mutta marjastukseen, toisin kuin vaikkapa sienestykseen ja kalastukseen, kuuluu iloton uurastus. Pahimmillaan protestanttinen työetiikka palkitaan siten, että kotimatkalla kompastuu kantoon ja täysi marjaämpäri kaatuu jorpakkoon. Nimimerkillä kokemusta on.
Kärsimys kuitenkin jalostaa ja uurastus palkitaan: mustikat maistuvat mehukkaammille aamupuurossa, kun muistelee hikisiä iltapuhteita korvessa hyttysten syöttinä ja kirpeät karpalot palauttavat mieleen jäisellä suolla marraskuussa kohmettuneet sormet. Talvipakkasilla siemailtu lakkalikööri tuo mukanaan muiston helteisestä heinäkuusta, kun hiki virtasi, viheliäiset paarmat surisivat ja saapas juuttui suonsilmäkkeeseen.
Perinteiseen puritaaniseen marjanpoimintaan kuuluu, ettei kuormasta syödä, vaan kaikki marjat poimitaan pakkaseen. Kauhukseni olen huomannut iän myötä alkaneeni lipsua tästä periaatteesta: nykyään heittelen mustikoita ja suomuuraimia suuhuni mättäiden välissä möyriessäni kuin pahinkin hetkessä elävä hedonisti.
Mihin tämä kaikki vielä päättyy? Ensi kesänä kai lähden marjametsään vain fiilistelemään ämpäri kädessä ja olen tyytyväinen, jos kotiin palatessa mukana on muutama desi marjoja mustikkapiirakkaa varten – ja siniset huulet.