En ole ehtinyt mökkeilemään juhannuksen jälkeen, koska olimme Pitkis-leirillä Kokemäellä. Juhannuksena tuli kuitenkin kuvailtua maisemia ja erityisesti niittykukkia.

Tänä ju­han­nuk­se­na oli kyl­mä. Var­sin­kin ju­han­nu­saat­to­na pu­hal­si sel­lai­nen pu­hu­ri, et­tä mie­het ri­pus­ti­vat pres­sut gril­li­ka­tok­sen ym­pä­ril­le tuu­li­suo­jak­si. Vii­kon­lo­pun ai­ka­na tuu­li kui­ten­kin tyyn­tyi ja sää läm­pe­ni hie­man. Tar­ke­nim­me lenk­keil­lä ran­nal­la ja lä­hiym­pä­ris­tös­sä.

Vaik­ka ju­han­nus­tai­at jäi­vät tänä vuon­na te­ke­mät­tä, muis­tin, mi­ten olem­me usei­na vuo­si­na mök­ki­tien pien­ta­reel­ta ke­rän­neet kuk­ka­sia ve­ran­nan pöy­däl­le. Yh­te­nä ke­sä­nä, kun olin noin 10-vuo­ti­as, ke­rä­sim­me äi­ti­ni kans­sa suu­ret kim­put kuk­kia tien vie­rus­tal­ta. Kim­put oli­vat iha­nan vä­rik­käi­tä ja lai­toim­me ne mö­kil­lä mal­jak­koon. Myö­hem­min olo ei kui­ten­kaan ol­lut yh­tä iha­na, kos­ka he­rä­sin kes­kel­lä yö­tä sii­hen, et­tä kurk­kuu­ni sat­tui. He­rä­tin äi­din­kin, sil­lä mi­nul­le oli kas­va­nut ka­nan­mu­nan ko­koi­nen pat­ti kau­laan.

Aa­mul­la me­nim­me näyt­tä­mään pat­tia Sä­ky­län ter­veys­kes­kuk­seen. Saim­me jo­ta­kin lää­ket­tä ja seu­raa­va­na päi­vä­nä pat­ti oli ka­don­nut. En muis­ta, joh­tui­ko pat­ti al­ler­gi­ses­ta re­ak­ti­os­ta vai joi­den­kin niit­ty­kuk­kien myr­kyl­li­syy­des­tä, mut­ta tä­män jäl­keen olen muis­ta­nut pes­tä kä­det huo­lel­li­ses­ti kuk­kien ke­rää­mi­sen jäl­keen. Ja ku­kat ovat pää­ty­neet ai­na mal­jak­koon, ei­vät tyy­nyn al­le.

Luonto liikuttaa

Olim­me en­sim­mäis­tä ker­taa El­me­rin kans­sa vii­me vii­kol­la Pit­kik­sel­lä per­he­lei­ril­lä. Lei­rin tee­ma­na oli luon­to lii­kut­taa. Lei­rin teh­tä­vät oli­vat niin haus­ko­ja ja El­me­ri tyk­kä­si niis­tä ko­vas­ti, et­tä ajat­te­lin hyö­dyn­tää nii­tä myö­hem­min myös mö­kin lä­hi­luon­nos­sa.

Eri­tyi­sen haus­ka oli luon­to­pol­ku, jon­ka var­rel­la oli eri­lai­sia pie­nil­le lap­sil­le so­pi­via teh­tä­viä. Teh­tä­vis­sä sai käyt­tää mo­nia ais­te­ja.

Vä­lil­lä olim­me le­pa­koi­ta. Niil­lä on eri­tyi­sen tark­ka kuu­lo. Niin­pä sei­soim­me kes­kel­lä met­sää ai­van liik­ku­mat­ta ja kuun­te­lim­me, mil­lai­sia ää­niä kuu­lui. Olim­me ai­van hil­jaa, vaik­ka hyt­ty­set ini­si­vät kor­vis­sa. Mut­ta kuu­lim­me pal­jon mui­ta­kin ää­niä: lin­tu­jen lau­lua, tuu­len su­hi­naa, ok­sien ra­sah­te­lua…

Toi­sel­la ras­til­la olim­me kot­ta­rai­sia ja teim­me kä­sis­täm­me kii­ka­rit. Kat­se­lim­me met­sää kii­ka­rien läpi ja ero­tim­me yk­si­tyis­koh­tia ai­van eri ta­val­la kuin ta­val­li­ses­ti kat­se­le­mal­la. Yh­del­lä ras­til­la olim­me ket­tu­ja ja käy­tim­me tark­kaa ha­ju­ais­tia. Hais­te­lim­me eri­lai­sia kuk­kia, pui­ta, leh­tiä, neu­la­sia, sam­mal­ta ja jopa ki­viä.

Eri­tyi­sen haus­ka El­me­rin mie­les­tä oli teh­tä­vä, jos­sa lei­kim­me pöl­lö­jä. Lap­si oli pöl­lö ja meni puun taak­se hu­hui­le­maan. Ai­kui­nen oli kai­ku, joka vas­ta­si pöl­lön hu­hui­luun. Vaih­doim­me myös roo­le­ja, jol­loin lei­kis­tä tuli erään­lai­nen pii­lo­leik­ki. Hu­huu, hu­huu.

Luon­nos­sa liik­ku­mi­nen on lap­sil­le hy­vää ja mie­le­käs­tä lii­kun­taa. Lap­set pää­se­vät kii­pei­le­mään ki­vil­le ja pui­hin. He hyp­pi­vät, pomp­pi­vat, juok­se­vat ja tut­ki­vat asi­oi­ta. Ai­kui­sil­le­kin luon­nos­sa liik­ku­mi­nen on tär­ke­ää. Luon­to rau­hoit­taa, työ­a­si­at ja ar­jen as­ka­reet unoh­tu­vat vä­häk­si ai­kaa. Met­sä­ret­ket tu­le­vat var­mas­ti kuu­lu­maan vie­lä tä­män ke­sä­lo­man oh­jel­maan.