Ensin keskustelimme tietenkin säästä, taivaan eteen vedetystä harmaasta pilviesiripusta ja sen taakse piilotetusta auringosta. Veden olomuodoista jatkoimme Rauman murteeseen, gotoisuuden tunteisiin ja muihin luannikkaan reissun ominaispiirteisiin.
Lopulta päädyimme ranskalaiseen kirjallisuuteen, ja miehen silmiin syttyi hymy. Yhtäkkiä istuimme vanhan höyryä puskevan veturin vaunussa jokaisella pienellä asemalla pysähtyen. Ohitse käveli ihmisiä laukkuineen ja puhelimeen liimattuine korvineen, mutta meille aika asetteli väljemmät askelmerkit.
Katselin kuinka hän palasi takaisin nuoruutensa päiviin, maailmaan, jossa Pariisiin on melko turvallista liftata yksin ja kotiväelle ei tarvitse matkan aikana soittaa kertaakaan. Riittää, kun lähettää postikortin, joka on perillä viimeistään samana päivänä kuin itse löytää tiensä takaisin tuttuun pihaan.
Pariisista palattuamme astuin Tampereen asematunnelin paksuun ilmaan ja jäin kiinni tuon kokoaan suuremman keskustelun antamiin ajatuksiin.
Miksi ihmistä on nykyään niin vaikea tavoittaa, vaikka meillä on kaikki välineet yhteyden pitämiseksi? Miksi emme aina näe toisiamme, vaikka seisoisimme kasvotusten? Miksi puhumme niin paljon, mutta ymmärrämme niin vähän?
Ja miksi tuo tuntematon ihminen, jonka nimeä en tiedä, ei lähtiessään toivottanut hyvää päivänjatkoa, vaan katsoi silmiin ja sanoi kiitos.
Lähestyvä joulu tuo liian monille mukanaan kiireen ja kaaoksen. Jos osaa etsiä, vuoden pimeimpänä hetkenä hohtavien juhlanauhojen ja kirkkaiden kynttilöiden seasta voi löytää hidastuvaa aikaa. Se tarjoaa tilaa, jonka turvin voi opetella olemaan ihminen tavattavissa.
Sillä läsnä olemisen oikeus ja kuuntelemisen kauneus syntyy siitä, että muistaa, miten merkitykselliseltä tuntuu tulla kohdatuksi.