On äitienpäivä. Kukaan ei tuo sänkyyn kerhorepussa rypistyneitä piirrustuksia tai multaa tihkuvia valkovuokkoja. Saat juoda kahvisi rauhassa, eikä helmaasi revi pöydän alta leivänmuruja metsästävä kolmevuotias.
Lehdet pursuavat kasvatusohjeita teinien uhman taltuttamisesta leikki-ikäisten ruutuajan vähentämiseen, mutta missä kerrottaisiin, miltä tuntuu antaa lasten mennä.
Onko se helpottavaa, tuleeko siitä tyhjä olo? Iloitsetko vapaa-ajasta, osaatko löytää itsesi uudelleen?
Lapsen näkökulmasta isoksi kasvamisessa pelottavinta on alkaa nähdä heikkoutta niissä ihmisissä, joiden turvallisessa ohjauksessa ja esimerkistä on oppinut löytämään omat rajansa, heikkoutensa ja vahvuutensa.
Kun äidistä tulee tavallinen ihminen, jäljelle jää kiitollisuus. Se kasvaa kärsivällisyydestä, jonka kannustamana rajoja on testattu. Se nojaa rakkauteen, jonka perustalle minuus on rakennettu. Se iloitsee yhteisistä lukuhetkistä, jotka rohkaisivat löytämään omia polkuja ja pärjäämään silloinkin, kun valmiita vastauksia ei ole.
Aikuisten maailmassa ei sanota yhtäkkiä ja yllättäen: ”Äiti, minä rakastan sinua”, vaikka ehkä meidän pitäisi. Kun aika kiertyy tarpeeksi kauas, saan joskus pitää sinua kädestä niin kuin sinä olet pitänyt meitä. Sitä ennen on vielä monta tilaisuutta muistuttaa pukeutumaan lämpimästi, kutsua syömään ja luvata ommella metsurinhousuista irronneet napit.
Joku rapistelee eteisessä kukkapakettia auki. Tuulikaapista kuuluu supinaa: ”Pitäisikö meidän laulaa?”
”En tiedä. No, jos lauletaan nyt kuitenkin... Paljon onnea vaan, paljon onnea äiti.”
Eihän se niin komeasti kajahtanut kuin viisivuotiaan suusta, mutta kuitenkin.
Otan keittiön kaapista kahvipaketin. Sen kyljessä on laulaja Anna Puun teksti: Peilistä katsot minuun, vuosi vuodelta enemmän. Sillä minä olen sinusta ja sinä olet minussa. Äiti.