Syviä ajatuksia aamukasteella, päiväkävelyjä yrttitarhassa. Lyhyitä lepotaukoja rukouksesta, hauraasti rapisevia hartauskirjoja. Pieni yhteisö, suuri tarkoitus ja kullatut sipulikatot. Paljon borssikeittoa ja tilliä, koko kauhallinen smetanaa. Jotakin sinnepäin.

Muis­tin taas, kuin­ka vii­meis­ten pi­a­no­tun­tien jäl­keen lu­ki­on mu­sii­ki­no­pet­ta­ja lau­sah­ti opis­ke­lu­haa­veis­ta­ni: si­nus­ta­han tu­lee siis ve­nä­läi­nen munk­ki. Ker­roin ha­ke­nee­ni Hel­sin­kiin lu­ke­maan ve­nä­jän kiel­tä ja te­o­lo­gi­aa. Jos­kus myö­hem­min­kin joku on tain­nut ohi­men­nen hui­ka­ta, et­tä oli­sin muu­ten hyvä pap­pi. Kom­men­tit ovat enem­män jär­kyt­tä­neet kuin roh­kais­seet: mi­ten voi vai­kut­taa nun­na­hen­ki­sel­tä tai tun­tua pas­to­ril­ta? Nau­ru­han sii­nä pää­see. Va­lit­sin epä­röi­mät­tä kään­nös­tie­teen opin­not.

Olen ta­van­nut Ve­nä­jäl­lä vel­jiä ja si­sa­ria tum­mis­sa hui­veis­saan ja pit­kis­sä kaa­vuis­saan. Luos­ta­rit ovat oi­kein miel­lyt­tä­viä paik­ko­ja vie­rail­la, sil­lä ruo­ka, rau­ha ja kes­kus­te­lut tun­tu­vat lä­pi­tun­ke­vil­ta ja ta­val­lis­ta voi­mak­kaam­mil­ta. Vii­me ke­sä­nä kä­vin myös Lin­tu­lan nun­na­luos­ta­ris­sa, jon­ka kah­vi­las­sa hyvä ys­tä­vä­ni työs­ken­te­li ke­sä­a­pu­lai­se­na. Is­tuim­me pi­ha­maal­la työn­te­ki­jä­po­ru­kal­la kal­se­an il­ta-au­rin­gon al­la ham­paat ka­lis­ten ja neu­le­pui­kot ki­lis­ten. Kir­joi­tin ru­no­ja ja mie­tin.

Mun­kin tai nun­nan ura ei tai­da kuu­lua suo­ma­lai­sen opin­to-oh­jauk­sen tar­jo­a­miin vaih­to­eh­toi­hin. Har­va­han tääl­lä sel­lais­ta kut­su­mus­ta seu­raa. Mut­ta on sii­nä pal­jon kau­nis­ta, kun se on vil­pi­tön­tä: pyy­tee­tön pal­ve­le­va rak­kaus, vie­hät­tä­vä si­sä­pii­ri­huu­mo­ri ja sel­keä elä­män­teh­tä­vä. Sen his­to­ri­al­li­nen kont­ras­ti ul­ko­maa­il­maan on toki van­ha kuin tai­vas mut­ta aja­ton.

Maa­il­man­kat­so­muk­sel­li­nen lais­kuus, juu­ret­to­muu­den ko­ke­mus ja elä­män tar­koi­tuk­set­to­muu­den loo­gi­nen on­gel­ma vai­kut­ta­vat pit­käl­ti län­si­mai­sen ih­mi­sen taa­kal­ta, jon­ka vain pan­de­mia pys­tyi meil­le pei­lis­tä osoit­ta­maan. Hil­jai­set kam­mi­o­het­ket yk­si­ös­sä, kak­si­os­sa ja ke­sä­mö­kil­lä sel­kiyt­ti­vät ar­kea ja elä­mää. In­nos­tuin it­se mu­sii­ki­no­pet­ta­jaa muis­tel­len opet­te­le­maan pe­rus­soin­tu­ja uku­le­lel­la ja lait­ta­maan joka päi­vä kun­non ruo­kaa epä­mää­räis­ten pork­ka­na- ja puu­ro­mös­sö­jen si­jaan.

Vä­lil­lä var­sin­kin Uu­den­maan eris­tyk­sen ai­ka­na era­koi­tui­mi­nen tur­haut­ti ja ah­dis­ti. Sil­ti pik­ku luos­ta­ri­ko­ke­muk­se­ni lop­pu­sal­do oli vir­kis­tä­vä ja tyl­sä­kin lepo tuli to­del­la tar­pee­seen. En aio vie­lä­kään läh­teä Lin­tu­laan ret­riit­tiin, mut­ta töi­hin Kes­ki-Eu­roop­paan toi­vot­ta­vas­ti kyl­lä. Kai mi­nus­ta sit­ten tu­lee Ken­ne­dyn vuo­den 1963 sa­noin Ber­lii­nin munk­ki.