Kuljeskelin tässä taannoin kotiinpäin ylläni uusi valkoinen t-paita. Takaani tuli vauhdilla pyöräilijä, jonka tieltä tein väistöliikkeen huonoin seurauksin: kompastuin ja lensin nurin asfalttiin.

Nou­sin ylös noi­tu­en mo­ko­maa, jol­loin huo­ma­sin rei­än sekä ver­ta vuo­ta­van kyy­när­pää­ni te­ke­män tah­ran pai­dan va­sem­mas­sa kyl­jes­sä. Pai­ta oli pi­lal­la, ja minä olin kat­ke­ra.

Sit­ten ajat­te­lin asi­aa hie­man rau­hal­li­sem­min ja tu­lin sii­hen joh­to­pää­tök­seen, et­tei sil­lä ole oi­ke­as­taan mi­tään mer­ki­tys­tä.

Maa­pal­lo on noin 4,5 mil­jar­dia vuot­ta van­ha. Ajan saa­tos­sa ke­hit­tyi ih­mi­nen ja ih­mi­sel­le tie­toi­suus. Tie­toi­suu­den mu­ka­na syn­tyi aja­tus sii­tä, et­tä on ole­mas­sa syy sii­hen, mik­si me olem­me tääl­lä.

Jos­sa­kin koh­taa mat­kal­la ny­ky­het­keen luo­tiin eräs asia ta­val­laan täy­sin tyh­jäs­tä; ni­mit­täin ai­ka. Ajan mää­rit­tei­tä ovat esi­mer­kik­si mi­nuu­tit, tun­nit ja vuo­det, mut­ta mi­kään niis­tä ei oi­ke­as­taan mer­kit­se mi­tään. Ih­mi­set kek­si­vät ne omaan käyt­töön­sä. Ai­ka ei ole muu­ta, kuin tapa mi­ta­ta ta­pah­tu­mien kul­kua. Esi­mer­kik­si vuo­ro­kau­si tar­koit­taa maan pyö­räh­dy­sai­kaa ak­se­lin­sa ym­pä­ri, ja kuu­kau­si mit­taa, mi­ten kau­an kuul­la kes­tää kier­tää maa­pal­lo.

Niin eri­koi­sel­ta kuin se kuu­los­taa­kin, nämä asi­at lak­kaa­vat ole­mas­ta ih­mi­sen ka­dot­tua. Nä­kö­kul­mas­tam­me uni­ver­su­mi on us­ko­mat­to­man van­ha, mut­ta maa­il­man­kaik­keu­den elin­kaa­ren kan­nal­ta oi­kein mi­tään ei ole vie­lä ta­pah­tu­nut.

Voim­me teh­dä en­nus­tei­ta seu­raa­vien sa­to­jen tril­joo­nien vuo­sien ta­pah­tu­mis­ta. Voim­me en­nus­taa, mil­loin ja mi­ten au­rin­kom­me muut­tuu pu­nai­sek­si jät­ti­läi­sek­si sekä ajan, jol­loin ko­ti­ga­lak­sim­me tör­mää toi­seen. Kui­ten­kaan meil­lä ei ole aa­vis­tus­ta­kaan, mitä ta­pah­tui sinä se­kun­nin mur­to-osal­la sil­lä vä­lil­lä, kun mi­tään ei vie­lä ol­lut, ja kun jo­tain oli.

Uni­ver­su­min uu­moil­laan myös koh­taa­van jos­kus lop­pun­sa. Te­o­ri­at maa­il­man­kaik­keu­den lo­pul­li­ses­ta koh­ta­los­ta ovat kui­ten­kin edel­leen epä­var­mo­ja. Yh­tä kaik­ki, me em­me kui­ten­kaan ole enää tääl­lä nä­ke­mäs­sä, mitä esi­mer­kik­si uni­ver­su­min läm­pö­kuo­le­man, lop­pu­re­pe­ä­män tai -ry­säyk­sen jäl­keen ta­pah­tuu – tai siis ei ta­pah­du.

Eh­kä olem­me­kin siis vain pelk­kä flop­pi ei­kä tar­koi­tuk­sem­me ole­kaan sel­vi­tä lop­puun saak­ka. Olem­me yk­si laji yh­del­lä pla­nee­tal­la tie­tys­sä au­rin­ko­kun­nas­sa erääl­lä ga­lak­sil­la. Ole­mas­sa­o­lol­lam­me ei lop­pu­jen lo­puk­si ole hiuk­kaa­kaan mer­ki­tys­tä ei­kä elä­mäl­lä ylei­ses­ti ot­ta­en ole muu­ta tar­koi­tus­ta kuin it­se elä­mi­nen. Jos kui­ten­kin ek­sis­ten­ti­aa­li­nen krii­si is­kee, niin erään toi­veik­kaam­man­kin nä­ke­myk­sen elä­män tar­koi­tuk­ses­ta olen kuul­lut: ta­va­roi­den siir­te­le­mi­nen pai­kas­ta toi­seen.