Eräänä joulukuisena aamuna olin täpötäydessä junassa matkalla Tampereelle, kun viereeni istui iäkäs mies. Tuokion kiskoja kulutettuamme tuo vanha herra otti hatun päästään, taitteli paperisen matkalipun takkinsa taskuun ja alkoi puhua.

En­sin kes­kus­te­lim­me tie­ten­kin sääs­tä, tai­vaan eteen ve­de­tys­tä har­maas­ta pil­vie­si­ri­pus­ta ja sen taak­se pii­lo­te­tus­ta au­rin­gos­ta. Ve­den olo­muo­dois­ta jat­koim­me Rau­man mur­tee­seen, go­toi­suu­den tun­tei­siin ja mui­hin lu­an­nik­kaan reis­sun omi­nais­piir­tei­siin.

Lo­pul­ta pää­dyim­me rans­ka­lai­seen kir­jal­li­suu­teen, ja mie­hen sil­miin syt­tyi hymy. Yh­täk­kiä is­tuim­me van­han höy­ryä pus­ke­van ve­tu­rin vau­nus­sa jo­kai­sel­la pie­nel­lä ase­mal­la py­säh­ty­en. Ohit­se kä­ve­li ih­mi­siä lauk­kui­neen ja pu­he­li­meen lii­mat­tui­ne kor­vi­neen, mut­ta meil­le ai­ka aset­te­li väl­jem­mät as­kel­mer­kit.

Kat­se­lin kuin­ka hän pa­la­si ta­kai­sin nuo­ruu­ten­sa päi­viin, maa­il­maan, jos­sa Pa­rii­siin on mel­ko tur­val­lis­ta lif­ta­ta yk­sin ja ko­ti­vä­el­le ei tar­vit­se mat­kan ai­ka­na soit­taa ker­taa­kaan. Riit­tää, kun lä­het­tää pos­ti­kor­tin, joka on pe­ril­lä vii­meis­tään sa­ma­na päi­vä­nä kuin it­se löy­tää tien­sä ta­kai­sin tut­tuun pi­haan.

Pa­rii­sis­ta pa­lat­tu­am­me as­tuin Tam­pe­reen ase­ma­tun­ne­lin pak­suun il­maan ja jäin kiin­ni tuon ko­ko­aan suu­rem­man kes­kus­te­lun an­ta­miin aja­tuk­siin.

Mik­si ih­mis­tä on ny­ky­ään niin vai­kea ta­voit­taa, vaik­ka meil­lä on kaik­ki vä­li­neet yh­tey­den pi­tä­mi­sek­si? Mik­si em­me ai­na näe toi­si­am­me, vaik­ka sei­soi­sim­me kas­vo­tus­ten? Mik­si pu­hum­me niin pal­jon, mut­ta ym­mär­räm­me niin vä­hän?

Ja mik­si tuo tun­te­ma­ton ih­mi­nen, jon­ka ni­meä en tie­dä, ei läh­ties­sään toi­vot­ta­nut hy­vää päi­vän­jat­koa, vaan kat­soi sil­miin ja sa­noi kii­tos.

Lä­hes­ty­vä jou­lu tuo lii­an mo­nil­le mu­ka­naan kii­reen ja kaa­ok­sen. Jos osaa et­siä, vuo­den pi­meim­pä­nä het­ke­nä hoh­ta­vien juh­la­nau­ho­jen ja kirk­kai­den kynt­ti­löi­den se­as­ta voi löy­tää hi­das­tu­vaa ai­kaa. Se tar­jo­aa ti­laa, jon­ka tur­vin voi ope­tel­la ole­maan ih­mi­nen ta­vat­ta­vis­sa.

Sil­lä läs­nä ole­mi­sen oi­keus ja kuun­te­le­mi­sen kau­neus syn­tyy sii­tä, et­tä muis­taa, mi­ten mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä tun­tuu tul­la koh­da­tuk­si.