Joulusta tuskin tulee valkeaa täällä lounaisnurkassa maatamme, sanoi säätiedotus tänään aamulla. Sen verran on tuota lumipeitettä jo kuitenkin poluillani käynyt, että olen saanut nautiskella jälkitarinoista.

Kyl­lä­hän lu­me­ton pol­ku­kin ker­too ta­ri­noi­ta, voi poh­dis­kel­la, kuka söi ja min­kä lin­nun ei­len tuos­sa tien lai­das­sa, kun jäl­jel­lä on muu­ta­ma nip­pu sul­kia ja höy­he­niä, tai saa en­sim­mäi­sen in­for­maa­ti­on mus­ti­koi­den kyp­sy­mi­ses­tä, kun po­lul­le il­mes­ty­vät kirk­kaan vi­o­le­tit pe­rä­pää­pääs­töt, tai ai et­tä jos löy­tää ison ok­sen­nus­pal­lon – se­hän on syy­nät­tä­vä tark­kaan, jot­ta pää­si­si jy­väl­le, mitä pais­tia on pöl­lön pöy­däs­sä tar­joil­tu.

Sulat

Lumi tuo kui­ten­kin ihan hui­mas­ti li­sää jut­tu­ja, ja lu­mi­ta­ri­noi­ta on niin help­po lu­kea, mel­kein kuin juo­ru­leh­teä se­lai­si. Tuos­sa on men­nyt naa­pu­rin nart­tu­koi­ra­kak­sik­ko, kun elä­mä­ni­lo on ryö­pyn­nyt ym­pä­riin­sä…tuos­sa on men­nyt se asi­al­li­nen maas­to­pu­kui­nen asi­al­li­sen koi­ran­sa kans­sa…ja­has, nuo isot jäl­jet tar­vit­se­vat lä­his­töl­le tu­tut ih­mi­sen jäl­jet, muu­toin saat­taa ol­la har­mai­ta vei­ja­rei­ta lii­ken­tees­sä…kats, hir­vi­jen­gi on nuk­ku­nut täs­sä juu­ri äs­ken…ko­vil­la pak­ka­sil­la ih­met­te­len ai­na, kuin­ka häm­mäs­tyt­tä­vän pie­nil­lä kä­pä­lil­lä kul­ke­via otuk­sia met­sis­sä sin­nit­te­lee tal­ven yli. Kaik­ki ei­vät sel­viä, jos­kus kä­pä­lä­pol­ku lop­puu ja han­gel­la nä­kyy suur­ten sii­pien pyyh­käi­sy – jäl­keen­jää­neen jäl­keen jäl­jel­lä on vain jäl­kiä.

Kaik­kein jän­nit­tä­vin jäl­ki­ta­ri­na on kui­ten­kin elä­män­mit­tai­nen jat­ko­ker­to­mus. Ku­ten kaik­ki elä­väi­set, peu­rat niin kuin nau­dat­kin, me ih­mi­set tup­paam­me urau­tu­maan, eli kä­ve­le­mään sa­maa pol­kua ai­na uu­des­taan. Ai­na, kun näen omat ja­lan­jäl­ke­ni met­säs­sä, mie­tin, kuka se oli, joka nuo jäl­jet jät­ti? Oli­ko se sama ih­mi­nen, kuin mikä it­se­ään mi­nuk­si ni­mit­tää nyt? Min­ne tä­män­päi­väi­set jäl­ke­ni joh­tai­si­vat, jos tuo ei­li­nen minä oli­si va­lin­nut tuon toi­sen po­lun?

Polku

Sa­maa pol­kua kul­ke­mi­nen päi­väs­tä päi­vään on help­poa ja tur­val­lis­ta. Mo­nes­ti se on myös tar­peel­lis­ta; jos pää poh­tii han­ka­lia asi­oi­ta, on hyvä, et­tä ja­lat tie­tä­vät ihan au­to­maa­til­la, min­ne men­nä. Mut­ta ai­na vä­lil­lä pi­täi­si edes vaih­taa kier­to­suun­taa, tai tem­pais­ta it­sen­sä ko­ko­naan uu­del­le po­lun­haa­ral­le. Minä jos kuka olen pe­rin­tei­tä ar­vos­ta­va tyyp­pi – mut­ta olen myös näh­nyt mo­nen ih­mi­sen ta­ri­nas­sa, mi­ten tur­val­li­nen tapa, se tut­tu pol­ku, voi pik­ku­hil­jaa muut­tu­a­kin taa­kak­si, kun ei enää us­kal­le­ta ky­see­na­lais­taa, on­ko tämä var­mas­ti se pa­ras, haus­kin tai tat­ti­rik­kain reit­ti. Jos­kus käy niin, et­tä sa­maa pol­kua tal­la­taan pait­si päi­väs­tä toi­seen myös su­ku­pol­ves­ta toi­seen, kun sii­hen on vaan to­tut­tu.

It­se olen ai­ka lail­la kuo­no maas­sa kul­ke­vai­nen, jo­ten mi­nua rie­mas­tut­taa suu­res­ti, kun saan lenk­ki­seu­rak­si vä­lil­lä ys­tä­viä, jot­ka ha­vait­se­vat eri­lai­sia jäl­kiä. Ei­len sa­moi­lim­me sa­tei­ses­sa met­säs­sä hy­vän tont­tu­vel­je­ni kans­sa, ja oli hui­maa ta­ju­ta, kuin­ka eri­lai­nen ta­ri­na­kent­tä mi­nun tut­tu pol­ku­ni oli hä­nel­le – tal­vi­sen met­sän hil­jai­suu­des­ta hän löy­si tar­koil­la kor­vil­laan vaik­ka min­kä­lai­sia lin­tu­ja. Yh­tei­nen rie­mu syn­tyi, kun tör­mä­sim­me kuu­si­kon reu­nal­la is­tus­ke­le­vaan Her­ra Met­soon. Ys­tä­vä­ni sa­noi, et­tä se oli hä­nen 149 la­ji­ha­vain­ton­sa tänä vuon­na, ja et­tä nyt oli­si pak­ko kai­vaa no­pe­as­ti jos­tain esiin joku saa­te­rin ha­rak­ka­kä­ki, jot­ta pää­si­si pyö­re­ään lu­kuun 150 en­nen vuo­den­vaih­det­ta!