Yksiä rakkaimpia Vahenoja-muistojani ovat Vahisjengin seikkailut. Vahisjengin ytimen muodostivat itseni lisäksi isosiskoni Essi ja naapurissa asunut Kulmalan Veera. Muutkin naapuruston lapset olivat ajoittain osa jengiämme, mutta meidän kolmen väitän edelleen identifioituvan vahisjengiläisiksi. Roolit olivat selkeät: Essi vanhimpana oli itseoikeutetusti päällikkö, Veera toimi sihteerinä ja minä nuorimpana ja vähäpätöisimpänä olin jengin lähetti. Yritin monesti nousta hierarkiassa ylöspäin, mutta päällikkö-Essi ei ponnisteluistani piitannut.
Päämajamme oli Kulmalan leikkimökki. Siinä missä meidän oma leikkimökkimme oli viimeisen päälle tapetoitu, Kulmalalla naulasimme nauloja ja piirsimme sotasuunnitelmia pitkin seiniä. Muistan edelleen elävästi päämajan tuoksun.
Vahisjengi ei suinkaan ollut asuinalueemme ainoa jengi, vaan vastustajamme oli Vahenojan poikaporukasta koottu pahamaineinen Pääkallojengi.
Vahisjengin ja Pääkallojengin välillä käytiin myös sotia. Muistan sotatanteretta lähestyessä vatsanpohjassa nipistäneen jännityksen. Yleensä sodat sujuivat hyvin rauhanomaisissa merkeissä, kyse oli enemmänkin henkisestä sodankäynnistä. Kerran taistelu Vahenojan herruudesta kuitenkin eskaloitui ja johti hampaani irtoamiseen. Maitohampaan, luojan kiitos. Vahisjenginä päätimme kostaa kyseisen nyrkiniskun kiikuttamalla vihollisjengin jäsenen vanhempien postilaatikkoon lapun: ”****** polttaa tupakkaa!”. Totta se ei ollut, mutta sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua.
Lapsuudestani on loputtomasti onnellisia muistoja. Kotona on aina ollut turvallista, ja Vahenojalla ovet ovat edelleen aina avoinna. Niin kiitollinen kuin omista lapsuusvuosistani olen aina ollutkin, erityisen etuoikeutetulta oma lapsuus tuntuu juuri nyt, tässä maailmantilanteessa. On musertavaa ajatella, että tälläkin hetkellä lapsia on keskellä ihan oikeaa sotaa. Siinä missä itse menetti maitohampaan, toiset lapset menettävät kotinsa ja läheisensä, jopa oman henkensä.
Kunpa jokainen lapsi saisi elää lapsuuttaan, kuten Vahisjengi eli.