Lapsuudessa aloin ahmia kirjoja, samoin kirjoittaminen omanakin ilmaisumuotona kolahti. Kuitenkin lukiossa opettajan näkemyserot saivat intoni kääntymään inhoksi.
Sitten sattuma puuttui peliin. Edellisessä työpaikassani kysyttiin, haluaisinko oikoluvun ohella kokeilla toimittajan työtä. Opiskelu Turun yliopistossa oli vielä kesken eikä minulla ollut mitään mielikuvaa, mitä työkseni haluaisin tehdä.
Vanha kipinä kirjoittaa roihahti Länsi-Suomen toimituksessa nopeasti liekkiin. Tarinat ja niiden sanoittaminen iskivät lujaa.
Toimittajan työ kaikkineen muodostui lähes elämäntavaksi. Viimeisinä viikkoina pitkää rupeamaa Raumalla ymmärsin kipeästi, kuinka paljon työstä pidänkään. Ajatus luopumisesta sattui.
Pikajuoksin onneni kukkuloille, kun pääsin toimittajaksi Alasatakuntaan. Paljon samaa, seassa sopivasti uutta.
Tässä kuussa olen jälleen miettinyt, kuinka jokaisen jutun voi kirjoittaa niin monella eri tavalla. Suurin osa alueesta on tuttua, joskin Yläneellä kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa.
Teen työtäni teitä lukijoita varten, joten antakaa palautetta ja juttuvinkkejä tai tulkaa muissa asioissa juttelemaan. Erilaiset ihmiset kun ovat väistämättä työn suola.
Siinä kun itse rakastan työtäni, taloutemme toinen aikuinen on toisinaan hieman täynnä omaansa. Hän kuitenkin näkee asian niin, että kaikki eivät voi tehdä supermielekkäitä töitä. Jonkun on tehtävä likaisia ja raskaitakin töitä, koska siihen pystyy. Tärkeä on tämäkin näkökanta.
Epävarmuus töistä vei minut edellissyksynä tradenomin valintakurssille, josta pääsin läpi. Pyrin laajentamaan vaihtoehtojani. Monimuoto-opiskelu soljuu työnkin ohessa, koska kaiken pystyy tekemään verkossa sovitettavin aikatauluin.
Ammattikorkeakouluopinnot ovat olleet mukavaa vaihtelua, koska yliopiston jälkeen kärsin pitkään opiskeluähkystä. Lähipiiri tosin on ihmetellyt, että päätin opiskella toisen tutkinnon 40-vuotislahjaksi. Ehkä tähänkin pätee, että koska mä voin?