Olisiko se puolisoni, jonka kanssa on usein soudettu vastatuuleen, kun elämä on näyttänyt totaalisen nurjan puolensa. Vai olisivatko yllätyksen saajina lapseni, jotka ovat joutuneet tahtomattaan samaan veneeseen meidän kanssamme. He ovat joutuneet näkemään elämän ikävän puolen aivan liian aikaisin ja vanhempiensa kanssa joutuneet luopumaan rakkaastaan.
Antaisinko laululahjan vanhemmilleni, jotka ovat meitä auttaneet ja tukeneet erityisesti vaikeina aikoina – ja niitä on riittänyt! He ovat osanneet olla lähellä, kun läheisyyttä on tarvittu ja kuitenkin ovat antaneet tilaa oikealla hetkellä.
Olisivatko yllätyksen saajina ystäväni? He, jotka viesteillä ja puheluilla pitävät minut kasassa ja jaksavat kuunnella minua päivästä toiseen. Vai he, jotka seisovat ovena takana ruokakassin tai valmiin ruuan kanssa. Entä ne ystävät, jotka vievät minua kävelylle tai ulkoilemaan, kun sisätiloissa on oltu liian kauan. Entäpä ne ystävät, jotka matkojenkin takaa tai matkoilla ollessaan ajattelevat minua?
Sekä yllätyksen että laulun ansaitsisivat ne useat työntekijät, joita olemme matkan varrella kohdanneet. Sen lisäksi, että he ovat hoitaneet työnsä hyvin, he ovat uskaltaneet kohdata ihmiset ihmisinä, vaikka vaikeita hetkiä on ollut useita. Tarjonneet olkapäänsä, tai ihan vaan olleet läsnä.
Olen sanomattoman kiitollinen monelle ihmiselle, mutta kuinka vaikeaa sen sanominen onkaan. Kiitollisuus ja välittäminen näkyvät helpommin tekoina, siksi soisin niin monelle ihmiselle yllätyksenä laulun. Vaikeaa on valita sopivaa laulua, koska vaihtoehtoja on niin paljon.
Reino Nordinin laulun sanoin: Sanoinko koskaan sitä sulle/kuinka paljon rakastan/ Hetkiä, jotka annoit mulle, avasit sun maailman/ Ja kohta kun et enää kuule/ vaikka kuinka huutaisin/ Ei oo lääkettä kaipuulle/ vain kultareunus muistoihin.